Kävin äsken iltalenkillä, olen yrittänyt saada sen takaisin joka päiväiseksi tavaksi. Hyvä tapa nollata ajatuksia ja käyttää samalla siitä irtoava energia kunnon kohotukseen.
Mutta siis, jokaisella on hetkiä elämässä kun perus asiat mietityttävät enemmän tai vähemmän, itselläni sellainen aikakausi on ollut viime kuukausina. Tuntuu, että jumahtaa tiettyihin kaavoihin, ei osaa ottaa enää hetkestä kiinni tai tehdä mtn repäisevää. Tällä hetkellä itselläni on ainakin sellainen tilanne, että kaavat joihin olen juminut, eivät edes ole itselleni sopivia. Mutta muutoksen tekeminen on hidasta ja vaikeaa, itsestäni jopa pelottavaa.
Takaisin asiaan, olin siis iltalenkillä ja melkein kotona asti, kun huomasin kolme naureskelevaa aikuista tekemässä jättikokoista lumiukkoa vanhan poliisilaitoksen eteen. Olin ihan, että mitä ihmettä!? Heillä näytti olevan todella hauskaa ja tuo jos mikä, on mielestäni hetkeen tarttumista! Olisi ihana löytää itsekin taas taito iloita tuollaisista hassuista pikku hetkistä. Miksi se on sitten niin vaikeaa? Aina löytyy miljoonia tekosyitä, miksi on hieman ankea fiilis, millon sää on kökkö, et kyllä mie sitten kunhan aurinko taas paistaa, tai vakio: teen sen huomenna. En osaa, en pysty, en jaksa, ei se kuitenkaan onnistu. Miksi elämässä tuntuu välillä olevan niin paljon ei sanaa, vaikka asiat olisikin hyvin? Tuntuu välillä, että itse on sen oman onnensa esteenä, ehkä sitä pelkää onnistuvansakin.
Mutta meni tämä ilta taas pohdiskelun puolelle, eiköhän se sopiva harmonia elämään löydy taas. Ja välillä tekee ihan hyvää jupista hieman asioista, se puhdistaa ilmaa ja samalla yleensä tajuaa, etteivät ne asiat niin isoja olekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Just say it..