Viime yö meni levottomissa fiiliksissä, ensin ei nukuta, sitten näkee niin erikoisia unia, ettei joko malttaisi herätä tai herää jopa itse pohtimaan, että mitä ihmettä siellä päässä oikein kulkee. Eikös toisaalta sanota, että mitä sekavammat unet, sen tervejärkisempi ihminen? No en nyt kyllä tiedä yhtyisinkö itsekään aivan tuohon.
Lueskelin eilen yhtä vanhaa blogia, taisipa olla hylätty sellainen. Mutta onko sillä väliä, jos kirjoitukset edelleen herättävät sinussa ajatuksia, onko ne kirjoitettu milloin, kuka tai miksi. Itsestäni tiedän ainakin, että jätän tänne vain pinnallisen jäljen minuudestani, ne syvimmät ajatukset kun on helppo padota kaiken taakse. Olisi hienoa, jos uskaltaisin kohdata maailman ja sanoa, mitä oikeasti ajattelee, itsestäni ei vain ole siihen. Ehkä joskus olisi ollutkin, nyt tuntuu vain, että on helpompaa tyytyä elämään sitä, mitä sinulle annetaan. Saahan niin aina jotain, mutta nyt etsin itsestäni sitä puolta, joka uskaltaisi tehdä jotain odottamatonta, tarttua hetkeen, yrittää jotain arjesta poikkeavaa, eikä pelkäisi sitä, että ei se kuitenkaan onnistuisi. Miten voi olla jo niin jumahtanut ja epäspontaani ihminen ennen kolmenkympin kriisiä?? Kysyn vain. Parikymppisenä sitä ajatteli, että aikaa on ja kerkiää vielä. Onhan sitä, mutta mitä tässä odotella, kun voisi saada kaiken jo nyt, jos vain uskaltaisi kokeilla.
Muutto toiseen kaupunkiin, niin ihana, mutta suorastaan pelottava ajatus. Ihan yksinkö, minä? Entä jos ei pärjää? Ihan kuin olisi maailman ensimmäinen ihminen, joka vaihtaa kaupunkia, eiköhän siitä ole selvitty ennenkin hengissä. Aina pääsee takaisin, ei se tarkoita, että olisi epäonistunut. Miksi ei voi hakea töihin eri paikkoihin, miksi se pelottaa niin? Entä sitten, jos ei pääsisi haluamaansa hommaan, entä sitten! Ainahan voisi hakea toiseen paikkaan, kokemus se olisi sekin. Ja etkö ole tähän asti päässyt niihin paikkoihin, joihin olet halunnutkin? Oletko saanut yhtään eitä, miksi sitten pelkäät sitä sanaa jo niin paljon.
Entäs sitten ihmissuhteet? Olet jumahtanut muutamiin, jotka ovat jo kauan sitten kuihtuneet pois, voisi laskea irti ja uskaltaa luottaa taas uusiin ihmisiin. Ei siihenkään kukaan tiettävästi ole kuollut toistaiseksi. Jos et vaikka olisi ylijyrättävänä, vaan uskoisit ihan omiin tuntemuksiisi ja eläisit niiden mukaan. Ei se muiden syy ole jos sinä itse mieluummin siirryt taka-alalle, etkä osaa tehdä päätöksiä.Huomattavissa ehkä pientä turhautumista, sitä nyt on vain ollut ilmassa jo jonkin aikaa, mutta eipä asialle ole sitte mtn tullut tehtyä. Harmi vain, että yleensä kaikki tuollainen ajatus syntyy ihan omista teoista, ei voi edes ketään muuta syyttää:D Itsehän sitä on itselleen vastuussa siitä, kuinka elämänsä viettää. No ongelmakohdat ovat tiedossa, jospa muistaisi taas ne epäongelmat ja etsisi niiden kautta ratkaisuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Just say it..